12. heinäkuuta 2014

Olen äitinä 3 kuukautta vanha

Aika on luksusta. Se on nyt ehkä päällisimpinä mielessäni. Oma aika. Se aika, jonka voi viettää vaikka suihkussa kun kuulee vaan sen veden ropinan ja laittaa silmät kiinni. Se on luksusta. Tai se kun laitan Bosen kuulokkeet korville ja voin laittaa niiden ääneneston päälle ja olla vain siinä hiljaisuudessa tai sitten kuunnella musiikkia niin kovaa etten kuule mitään muuta. Se on luksusta. Ja samalla mietin, että kuinka kauheaa on se, että ajattelen näin. Saisiko äiti ajatella näin? Minunhan tulisi nyt nauttia vauva-ajan joka hetkestä. Enkä halua olla kiittämätön, sillä kiitän koko sydämestäni kaikesta mitä olen saanut.

Minä venessä Uudessakaupungissa

 Olemme tehneet paljon erilaisia juttuja viime aikoina. Olemme käyneet Uudessakaupungissa, Porvoossa, Suokissa ja vaikka missä. Aika tuntuu vain katoavan johonkin. Yhtäkkiä on koko päivä mennyt ja et osaa ihan tarkkaan sanoa, mihin se on kulunut. Se matelee ja menee jostain ihmeen madonreijistä eteenpäin. Välietapit tuntuu jäävän jonnekin unholaan. Harmillista, sillä tästä ajasta saisi jäädä enemmän muistijälkiä. Näihin hetkiin haluaisin varmasti joskus vanhoilla päivilläni palata.

Mila on ollut helppo lapsi ja nyt hänen täyttäessään kolme kuukautta on hänellä jo selkeä unirytmi olemassa. Hän nukkuu klo 23-06 välin lähes aina kokonaan. Se on luksusta. Se, että on yhtenäinen yö on arvokasta. Tosin ei minua haittaa paljoa herätä neljän aikaan aamuyöllä. Heräsin tuohon aikaan jo silloin kun olin raskaana joka yö.

Mila
En ollut koskaan ennen Milaa tuntenut ketään pientä vauvaa. Tunnustan, etten oikein pitänyt vauvoista ennen Milaa, koska ne olivat minusta jotenkin pelottavia. En osanut suhtautua niihin. Ne eivät olleet minusta ihmisiä eivätkä eläimiä. Ne olivat vauvoja ja en osannut käsitellä niitä. Pyrin välttelemään niiden sylissäpitämistä tai koskemista. Ei siis liene mikään yllätys, että minulle oli aikamoinen shokki se, että vauva olikin niin epäsosiaalinen. En tiennyt ettei vauva osaa nauraa, itkeä kyyneliä, katsoa ihmisiin, jokeltaa tai oikeastaan reagoida paljoa mihinkään. Vauva vaan söi, nukkui ja itki. Tämä osoittautui minulle ehkä kaikista haastavimmiksi, sillä olen tottunut käyttämään aivojani niin paljon töissäni, että yhtäkkiä kun vauva ei niitä laita samalla tavalla rasitukselle, se tuntui aika-ajoin melko turhauttavalle. Yritin keksiä erilaisia juttuja, jotta saisin itselleni virikettä jotta jaksaisin päiviä paremmin ja saisin ruokittua aivojeni ruokahalun.

Nyt Mila jo onneksi hymyilee ja jokeltelee. Ja muutenkin on paljon sosiaalisempi. Hän tuntuu nauttivan musiikista. Laulan hänelle joka päivä ja olen kehittänyt omia kappaleita, jotta huvittaisin samalla itseäni. Olen myös oppinut käsittelemään vauvoja ja ymmärtämään ja toisaalta olemaan ymmärtämättä niiden kommervenkkejä. :D

Liikunta on osoittautunut haasteelliseksi, sillä liitoskivut jatkuvat edelleen lenkkeillessä. Kävely kuitenkin toimii ja olen nyt aloittanut Tracy Andersonin Post Pregnancy -treenin. Se on minusta hyvä vaikka olinkin melkoisessa shokissa kun tein sen ensimmäisen kerran ja tajusin, etten pystynyt tekemään monia liikkeitä. Painonpuotukseni on pysähtynyt ja nyt tarvitaan liikuntaa ja ruokavaliomuutosta, jotta pääsisin vanhoihin mittoihini. Tämä haaste on otettu siis vastaan. :)

Smoothieta aamupalaksi

Kaiken kaikkiaan tämä kolme kuukautta on ollut sellaista aikaa, etten ikinä voisi siitä luopua. On ollut mielenkiintoista huomata kuinka lapsi on muuttanut ajatusmaailmaani todella paljon. Olen edelleen se sama Helene kuin ennen, mutta nyt minulla on kasa muita vastuita ja yksi uusi omaa elämääni tärkeämpi asia. Vauva on tuonut myös tämän kaiken ohella muita hyviä ominaisuuksia elämääni. Minusta nimittäin oma ajanhallintani on parantunut huomattavasti. Yhtäkkiä aikaa on vaan paljon vähemmän.

Mökin rannassa tällä viikolla
Eli siis mitä minulle kuuluu? Hyvää. Kaikki on hyvin ja olen kiitollinen. Mitä sinulle kuuluu?

P.S. Minua voi seurata Instassa @heleneauramo

Ei kommentteja:

Jaa blogikirjoitus kavereillesi