11. toukokuuta 2014

Ensimmäinen äitienpäivä ja ajatusvirtaa

Heräsin aamulla siihen, että Mila saapui onnittelemaan. Eihän se tietysti osaa vielä oikeasti onnitella, mutta paljon asiaa sillä tuntui olevan. Isä oli pukenut sille uuden puvun, jonka saimme perhetutuilta lahjaksi. Mila näytti juhlavalle. Maailman ihanin hetki. Kiitos siitä.

Ei sitä vieläkään oikein ymmärrä, että Mila on oma lapsi. Aika usein vain katson häntä ja mietin, että hän on minun lapseni ja en silti pysty käsittämään sitä. Milloinkohan sen voi ymmärtää? Voiko sitä edes oikeasti käsittää, että hän on osa minua ja että hän on asunut minussa sen lähes yhdeksän kuukautta. Ja mitä sitten tapahtuu kun sen ymmärtää? Onko sillä merkitystä?

Eilen illalla mietin, että minkälainen luonne Milalla on. Sitä oli aika vaikeaa määritellä. Mietin, että miksi edes yrittäisin määritellä. Mikä sen tarkoitus olisi? Mila on Mila ja hän muuntuu joka päivä.

Kuten voi huomata, aikaa on mennyt pohdiskeluun ja asioiden pyörittelyyn. Sitä se vauva minun kohdallani tuntuu teettävän. Aikaa ei olekaan tehdä niin paljoa töitä tai muita projekteja. On siis aikaa vain olla ja ajatella. Tietysti usein ajatuksia värittää tietty väsyneisyyden sumu. Ehkä se vaan hämmentää soppaa. Ehkä niin on hyvä.

Monet sanovat, että huolten määrä kasvaa kun lapsi syntyy. Minulla ei ole ollut suuria huolia hänen suhteensa. En jatkuvasti käy katsomassa hengittääkö hän tai muutenkaan en höösää. Mila on tullut mukaan meidän elämäämme, osaksi sitä. Mila kulkee meidän mukana ja haluan tarjota hänelle virikkeitä myös ulkomaailmasta. Tietysti kaikki asiat eivät enää ole niin kuin ennen. En voi ajatella pelkästään itseäni. Toisaalta kovin pitkään olen jo ajatellut myös muita kuin pelkästään itseäni tai läheisiäni. Olen tehnyt näin esimerkiksi yritysteni kautta. Ne ovat tavallaan rajoittaneet elämääni jo pitkään. Ehkä siksi tämä uusi rajoittava tekijä ei tunnu niin rajoitukselta. Ja onhan se palkitsevaa. Kun Milan hymyili tällä viikolla ensimmäisen kerran, se tunne oli maailman ihanin. Vauvan hymyssä on aito onni. Se ei esitä.

Olen ollut nyt kolme viikkoa kotona. Sopiiko se minulle? Kyllä ja ei. On ollut hauska olla kotona ja olen nauttinut hetkistä Milan kanssa, mutta en näe itseäni täällä pitkään. Minulle ei vain riitä kotona oleminen. Mieleni kaipaa ärsykkeitä. Kaipaan älykkäitä keskusteluja, työkavereita ja mielenkiintoisia projekteja. Huomaan kaipaavani luovuutta ja aivoille älyllisiä haasteita. Etenkin flown saaminen on vaikeaa kotona, sillä vauva voi keskeyttää koko ajan. Se on harmillista siksi, että olen opetellut viimeiset vuodet tekemään töitä flow-tilassa. Käytännössä ilman flowta minä en saa asioita hyvin tehdyksi tehokkaasti. Olen ehkä kolmen viikon aikana ollut kerran flowssa. Silloin Mila nukkui kolme tuntia putkeen ja jotenkin tiesin sen nukkuvan pitkään. Olen jopa alkanut kyseenalaistamaan sitä, että onko flown harjoittelusta ollut edes niin paljon hyötyä, kun tässä uudessa todellisuudessani sen opettelu on ollut pikemminkin haittatekijä.

Äitiysloman ohella olen myös onneksi saanut tehdä töitä jonkin verran. Esimerkiksi tänään on tarkoitus tehdä noin neljä tuntia hommia. Töiden teko on paljon hauskempaa kuin kotityöt. Olenkin joutunut toteamaan, etten ole hyvä kotitöissä. En jaksa kiinnostua kodin pikkuisista askareista samoin kuin monesta muusta asiasta. Jos minulla olisi voimakkaampi pesänrakennusvietti tämä olisi varmasti kivaa aikaa kun voisin panostaa kotiin kerrankin aivan täysillä. Valitettavasti niin ei vain koskaan ole ollut eikä tule olemaan. Ja se ei haittaa. Olen silti äiti ja Milalle se paras, hänen ainoa äitinsä.

Ei kommentteja:

Jaa blogikirjoitus kavereillesi