29. tammikuuta 2012

Itensä ylittämisestä

Tässä kuussa olen mennyt mukavuusalueeni ulkopuolelle. Olen alkanut laulaa kotona, Tepon kanssa ja kovaa. Kerron teille hieman taustaa...
Olen pienestä saakka rakastanut laulamista. Olen laulanut aina autossa ja kotona yksikseni ja joskus (todella hiljaa) kavereideni tai perheeni edessä. Pienenä tietysti lauloin myös muiden edessä mm. tarhassa. Laulaminen on ollut minulle kuitenkin jotenkin hieman häpeällistä (en tiedä tarkalleen mistä syystä). Olen kai aina pelännyt että laulan väärin tai että joku sanoisi etten osaa laulaa. Minulla oli musiikki lukiossa kymppi, mutta silti minua hävetti laulaa julkisesti.
Viime aikoina minua on harmittanut se, etten ole koskaan ollut missään bändissä. Olen varma siitä, että se olisi nuoruudessani ollut minulle se juttu ja olisin rakastanut sitä. Siksi onkin ehkä hieman ironista, että löysin vasta melkein kolmekympisenä (kääk! Olen jo kohta sen ikäinen!) Tepon (joka taas on aina ennen ollut bändeissä) ja päädymme perustamaan himabändin. Teppo on ollut mm. bändissä nimeltä Velcrassa (video alla).

Syy siihen, miksi aloimme treenata soittamista ja laulamista löytyy viime juhannuksesta. Sattuipa nimittäin niin, että muutaman lasin juotuamme lupasimme että ensi juhannuksena meillä olisi esitys mökillä perheelleni ja muutamille tutuille... Nyt olemme sitten treenanneet jonkin verran ja se ei ole minulle ollut missään nimessä helppoa. Se on ollut todella haastavaa ja jopa pelottavaa.
Alussa minua hävetti laulaa Tepon edessä, sillä pelkäsin virheitä ja sitä mitä Teppo ajattelee minusta jos laulan aivan surkesti. Toisaalta minua pelotti myös se, että jos Teppo olisi haukkunut laulutaitoni (Tepolla ei kyllä ole tapana yleensä haukkua, joten tuo oli vain omassa päässäni). Tepolla oli näissä bändi/biisiasioissa kuitenkin paljon enemmän kokemusta ja minä taas laulamisessa täysin alkutaipaleella.
Noh, kun olin ylittänyt epämukavuusalueeni alkoivat asiat sujua paremmin. En usko, että kukaan muu olisi voinut toimia minulle yhtä hyvänä laulusparraajana kuin Teppo. Nyt pystyn laulamaa hänen edessään ilman häpeää/epäonnistumisen pelkoa ja ehkä kohta jopa muidenkin edessä.
Seuraava haaste tuli siinä vaiheessa kun halusimme säveltää omia kappaleita. Itse biisin säveltäminen meni suhteellisen hyvin (Teppo osaa soittaa minusta erinomaisesti), mutta sitten oma lauluni niihin sovitettuna... Se oli alussa täysi katastrofi. En vain osannut toimia. Toisin koko ajan: "en osaa". Tepossa on se hyvä puoli, että hän osasi opettaa ja rohkaista. Hän sanoi, ettei voinut laulaa väärin kun vasta harjoitellaan. Jouduin muuttamaan omaa suhtautumistani siihen että minun tuli hyväksyä että alussa kuulostaisin kamalalle ja sanoitukset olisivat hirveitä. Mutta niin kuuluikin olla.
Muutama päivä sitten aloimme työstää omaa kappaletta ja nyt se on tehty (eka versio). Myös bändin nimi on selvillä. Ennen olimme vain "himabändi", mutta nyt nimeksi on muodostunut Harry-Not-a-Robot. Ja ensimmäinen biisi on "Not a robot". Laulun sanat tulee siitä scifi-kirjasta, jota kirjoitan. Niin sain sanoituksiin inspiraatiota ja jonkun (omasta mielestäni) kiinnostavan pointin.
No joo... Tämän blogipostauksen tarkoitus ei nyt ollut promota bändiämme (en edes tiedä tuleeko mitään nettiin jakoon koskaan yms.). Tärkein pointtini oli se, että kannattaa mennä oman epämukavuualueen ulkopuolelle. Sen kautta voi olla onnellisempi ja voi oikeasti oppia jotain hienoa. Niin kävi tässä tapauksessa minulle. Olen ylpeä siitä kehityksestä, mikä minulla on ollut viime viikkoina. Olen muuttunut en-osaa-ajattelijasta no-yritetään-nyt-jotain-ajattelijaksi. Olen onnellinen siitä, että uskalsin lähteä tähän, sillä tämä bändi on myös lähentänyt Teppoa ja minua. 

2 kommenttia:

Päivityksiä kirjoitti...

Ihana tunnustus ja homma kuulostaa suorastaan houkuttelevan hauskalta! Onnea ja menestystä + paljon keikkoja tietenkin :)

HelloHelene kirjoitti...

Kiitos @Päivityksiä. :)

Jaa blogikirjoitus kavereillesi